Teuvo Pakkala

Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös tavataan ainoa kauneus. Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille, joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa. Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään, kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin. Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin, jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen. Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa että maalla. Tämän voisi tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään.