Talvi-iltain tarinoita (Complete) Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari

Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja. Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista hyllyistään.


Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden" aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja nimiä — että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin, ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen, valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.