Ilias

Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin, monta mi Hadeen luo väkivoipaa sielua syöksi sankarien, heist' itsestään teki koirien riistan, lintujen eineen — Zeun sepä täyttihe neuvo ja päätös, kerta kun ensistään sopurikkoon Atreun poika, miesten valtias, riitautui sekä aimo Akhilleus. Noin kuka kuolematon vihakiistaan kiihteli heidät? Leton poika ja Zeun. Näet närkästyin kuninkaaseen laittoi leiriin hän ruton hirveän, löi kato kansaa, Khryses-pappia herjannut kun ol' Atreun poika. Tullut akhaijein näät oli laivain luo merinopsain tyttären noutaakseen kera lunnahien luvutonten Khryses; sauvalleen asetettuna lehvät Apollon kultaiselle, hän pyysi akhaijien kaikkien eessä, itsepä Atreun poikien muist' yli, kansojen päitten: "Atreun poiat ynnä te muut varusääret akhaijit! Kaataa kaupungin Priamolt' ikivallat Olympon teidän suokoot, onnekkaan kotitiennekin olla. 19 Vaan anon armaan lapseni pois monin lunnahin: älkää poikaa Zeun uhitelko, Apolloa noutavanuolta." Pattoa kammoten tuohon akhaijit kaikki jo suostui, suomaan kunnian hälle ja saamaan loistavat lunnaat; yksipä suostunut ei, Agamemnon, Atreun poika, vaan hänet herjaten laittoi pois, sanan ankaran lausui: "Laivain kaarevien lähivaiheill', äijä, sä ällös tielleni astuko, viipyen nyt tai saapuen vasta, taikk' ei auttava lie sua sauva ja lehvät Apollon!