Rahvaan tytär, miljoonain hallitsija

Tuolla puolen Suomen lahden on maakuntia, joissa vielä tänä päivänä asuu ihmisiä, mitkä ovat Suomalaisten — meidän — sukuperää. Me emme tunne heitä enää. Se aikakausi, jona saman isän kodissa heidän kanssansa elimme, on jo menneiden aikojen mustan hunnun taka kauas siirtynyt. Me emme enää ymmärrä heidän kieltänsä, mutta äänekkeet soivat kumminkin, kun niitä kuulemme, korvissamme tunnetuilta. Me tunnustamme heitä veljiksi, sillä me näemme, että heissä asuu sama henki kun meissä. Me havaitsemme heissä samat pyrinnöt kun meissä itsissämmne. Tavat ovat tosiaan aikojen kuluessa paljon muuttuneet. Me olemme voineet pitää niitä jotensakin yhdenkaltaisia esi-isäimme ajoista: että sukulaisemme Suomen lahden tuolla puolen ovat niistä eronneet, siihen emme voi heissä syytä hakea. Meidänkin maakuntamme on ollut monen kovan kohtalon alainen, mutta kumminkin ovat, naapurimme kantaneet kuormaa raskaampaa kuin täällä koskaan. Jos onkin häviö usein ollut meillä tarjona, jos onkin se syöjättärenä syönyt maamme asukkaita on kuitenkin toveriemme kohtalo, miltei siitä saakka kuin sinne asumaan jäivät, ollut mitä kovempia. Milloin ei ole sodan hirmuinen liekki anastanut maita ja asukkaita on orjuus jalkainsa alla tallannut mitä ihminen henkeänsä enemmän rakastaa — vapauden.