Pankkiherroja

Antti! Miksi et tervehdi häntä? —Ketä? —Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa hattuaan meille. —Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin hattuani huiskahuttaa. Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa. —Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään. —Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään. Kaunis matka? Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu, äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti. Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä. Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen, Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.